Uudenkaupungin rauha

Uudenkaupungin rauhaa vuodelta 1721 on usein mainittu yhdeksi tärkeimmistä kansainväliseen politiikkaan liittyneistä tapahtumista. Se muutti Ruotsin rajoja niin radikaalisti, että sen suurvalta-aseman voi sanoa romahtaneen. Ruotsi menetti alueensa Baltiasta ja suurimmaksi osaksi myös saksalaiset alueensa. Meidän alueemme itäraja muodostui suunnilleen nykyisen laiseksi.

Suuri osa nykyisen pohjoisen Euroopan maista liittyy näihin tapahtumiin. Siitä huolimatta Uudenkaupungin rauha ei ole saavuttanut Suomessakaan sellaista julkisuutta, jonka se ansaitsisi. Voisimme hyvin valmistella tämän virheen korjaamista muutaman vuoden päähän, jolloin Uudenkaupungin rauhasta on kulunut 300 vuotta.

Uudenkaupungin rauha sopii symboliksi myös toisessakin mielessä. Kysymys ei ole pelkästään sodasta ja rauhasta merkkivuosina, vaan sodan ja rauhan käsitteestä: siitä millä tavoin ne koskevat ihmisiä yleensä – ei vain hallitsijoita ja heidän sukujaan, vaan tavallisia ihmisiä, kansakunnan eri kerroksia.

Kolmesataa vuotta sitten ei kovin paljon puhuttu ihmisoikeuksista ja kärsijöinä oli monia muitakin kuin varsinaisiin sotatoimiin kuuluneet ihmiset. Tosin Uudenkaupungin rauhan asiakirjoista käy ilmi, että Venäjän hallitsija takasi saamiensa alueiden asukkaille näiden uskonnon, omaisuuden, lait ja säätyerioikeudet. Tänä päivänä ihmisoikeuksia koskevista puheista ja kirjoituksista ei ole pulaa, mutta näiden oikeuksien kunnioittamisesta kylläkin.

Aseelliset konfliktit eivät enää nykyaikana muodostu taistelevista valtioista ja sen mukaisista selkeistä rintamista, vaan kyse on monimutkaisista konflikteista, jotka syntyvät pidemmän ajan kuluessa, vaikka ne saattavatkin leimahtaa ilmiliekkeihin näennäisen yhtäkkisesti.

Näiden konfliktien sovittelu on äärimmäisen vaikeaa, koska vastuunkantajia on niin vähän ja niin monet ulkopuoliset ovat tosi asiassa sekaantuneet riitoihin. Asevoimat ja siviiliväestö on kudottu monin eri tavoin yhteen, niin että on vaikea halutessaankin välttää siviiliväestön tuhoamista. Puhumattakaan siitä, että yhä useammin tuhotoimien kohteena on nimenomaan siviilit ja muutoinkin yhteiskunnan hauraimmat osat: naiset, lapset, vanhukset tai sairaalat ja koulut.

Dramaattisesti kasvaneet ympäristöongelmat, maailman väkimäärän kasvu ja kaupungistuminen sekä huimasti kasvanut teknologinen osaaminen voivat olla tie uuteen heräämiseen. Suomen ja muiden Pohjoismaiden kehitys todistavat, että rauha, demokratia, oikeusvaltio ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus tukevat sekä kansakunnan itsensä että koko alueen myönteistä kehitystä. Mutta poliittisesti kiristyvässä ilmapiirissä on aineksia myös kasvavaan tuhoon. Suomen omakaan ympäristö ei ole suljettu pois tästä tulevaisuuden kuvasta.

Toivotan symposiumillenne uskoa ja yritystä uudenlaisen vastuun ja yhteistyön kasvattamiseen.

Tarja Halonen

Presidentti