Vaellus- ja äitiyskuvia Runonkulman Galleriassa

Reilut kolme vuotta Uudessakaupungissa asunut Anni-Veera Valpas löysi valokuvauksen puoliksi vahingossa. Hän mietti jotain tekemistä välivuodeksi ja sitä tekemistä löytyi sitten valokuvauksen opiskelusta. Ammatiksi hän ei sitä kuitenkaan ajatellut, vaan opiskeli myöhemmin toisen ammatin.

– Kyllä itse valokuvaaminen ja kuvat ovat kiehtovia, mutta ehkä eniten minua veti kuitenkin pimiön hämärä ja kuvien kehittäminen kaikkine vaiheineen. Kuvan muodostuminen kehitysprosessin tuloksena on jotenkin maagista, Anni-Veera sanoo.

Välivuodesta lähtien hän on valokuvannut ahkerasti, sekä myös käynyt lyhytkursseilla ja työpajoissa. Aluksi kuvaaminen oli harrastus ilman sen kummempia tavoitteita, mutta vähitellen nousi esiin ajatus näyttelystä.

 

– Matkustelin ja vaeltelin ja kamera oli mukana. Otin paljon kuvia mutta vasta tätä näyttelyä tehdessä aloin työstää niistä kokonaisuutta. Näiden vanhempien kuvien nimenä onkin Vaellusvuodet eli kuvat ovat hetkiä matkan varrelta, maisemia tai muuten mielenkiintoisia paikkoja tai ihmisiä tai eläimiä. Osa kuvista on omia suosikkejana monen vuoden takaa, jolloin ne olivat vasta otoksia kotialbumissa.

Sen lisäksi, että Anni-Veera kuvaa pääasiassa filmille, hän tykkää mustavalkoisista kuvia. Vaatii taitoa nähdä värikkäässä maisemassa mustavalkoisia kuvia, mutta mustavalkoisissa kuvissa on hänen mielestään oma tunnelmansa.

– Kuvien kehittäminen vie aikaa, mutta on jotenkin kiehtovaa nähdä lopputulos, joskus on saattanut osittain unohtaa, mitä kaikkea kuvassa on. En erityisesti hae kuvattavia kohteita, vaan otan kuvia, kun sellainen tulee eteen. Matkoilla ollessa mies on jo tottunut, että auto pysäytetään, kun näen kuvattavaa.

 

Runonkulman Galleriassa olevan näyttelyn toinen puoli on sitten henkilökohtaisempi. Sen nimenä on Sisältä särkynyt äiti ja kuvat ovat uudempia.

– Olen jo pitkään haaveillut näyttelystä ja nämä kuvat olen ottanut jo sillä mielellä, että ne eivät jää vain kotialbumiin.

Käytännössä näyttelyn työstäminen lähti käyntiin viime vuonna, kun Anni-Veera oli katsomassa Runonkulman Galleria edellistä valokuvanäyttelyä ja rohkeni kysyä Merviltä mahdollisuutta oman näyttelyn tekemiseen.

– Vaellusvuodet -kuvien julkinen esittäminen ei epäilyttänyt, mutta nämä toiset kyllä, lähinnä siksi, että ne ovat niin henkilökohtaisia. Kirjoitin jokaiseen kuvaan vielä lyhyen päiväkirjamaisen tekstin, jossa kuvaan kuvan tilannetta ja ajattelin miten katsojat kuviin ja teksteihin suhtautuvat.

Kuvat kertovat Anni-Veeran raskaudesta ja synnytyksestä ja synnytysmasennuksesta. Kuvien nimet järjestyksessä ovat jo oma tarinansa: Ahdistus, Viha, Suru, Pelko, Turtuminen, Aselepo ja Riittävän hyvä.

Palaute on kuitenkin ollut hyvin positiivista ja Anni-Veeralla on hyvin helpottunut ja hyvä olo, että uskalsi kuvat julkaista.

 

Uuteenkaupunkiin Anni-Veera saapui ensimmäisen kerran muuttokuorman kanssa eli tuttavia, sukulaisia tai yleensä käsitystä koko paikasta hänellä ei ollut ennen.

– Aluksi oli vähän yksinäistä, kun ei ollut tuttuja ja sai olla päivät lapsen kanssa kotona, mutta nyt on tullut jo tuttuja ja tekemistä. Tykkään paljon kaupungista, tämä mukavan idyllinen paikka, jossa kaikki on lähellä.

Mitään uutta näyttelyä tai valokuvausprojektia Anni-Veera ei ole vielä miettinyt. Hän aikoo rauhassa sulatella ensimmäisen näyttelyn tuntemuksia ja palautetta ennen kun miettii jatkoa. Valokuvia toki hän ottaa jatkuvasti.

 

Varsinaiseksi ammatikseen Anni-Veera on opiskellut sosiaalipsykologiaa ja valmistunut maisteriksi vuosi sitten. Hän on vielä kotiäitinä, mutta käy kerran viikossa Vakka-Opistolla Laitilassa pitämässä valokuvauskurssia. Nuorempi lapsi on vielä alle vuoden vanha, mutta hän aikoo syksyksi hakea töitä.

– Olen opiskellut myös taidepedagogiikkaa ja toivon, että löydän sellaista työtä, että voin siinä hyödyntää valokuvausta.

 

Artikkelikuvassa Anni-Veera Valpas ja lapset Senni (vas.) ja Ilona.